Halusin tässä postauksessa tulla kertomaan mulle kaikista surullisimmasta päivästä, joka oli 13.11.2016.
Tästä päivästä ei ole vielä ihan tasaa vuotta, mutta kohta tiedätte paremmin miksi teen tän postauksen nyt (vaikka joka tapauksessa olisin sen tänään tehnyt), ja mistä on oikeasti kyse. Tää on tavallaan storytime, mutta vaan postauksena. Yritän tehdä tästä lyhyen, ettei tarvitsisi lukea niin kauheasti.
Aloitetaan ihan alusta. Sunnuntaina 6.11.2016 mun mummulassa, eli oikeastaan tarkemmin ottaen nykyisessä mun iskän kämpässä asunut jo aika vanha kissa tuli meille. Tää kyseinen kissa oli silloin 14-vuotias, eli aika tosi vanha. Tän kissan kuoleman epäiltiin olevan ihan lähellä, joka oli yksi syy, että me se koko elämänsä maalla asunut kissa tuotiin tänne kaupunkiin sisäkissaksi. Voiko tätä pientä paikkakuntaa nyt edes kaupungiksi sanoa, noh keskustaan. Maanantaina, eli 7.11. me otettiin (tai äiti otti) musta ja siitä kissasta tän kuvan:
Muistan edelleen ton kuvan ottamishetken niin täydellisesti. Sillon mä kirjotin vielä mun kaniblogia, joka sitten pomppasi tosi aktiiviseksi sen takia, kun otin tästä kissasta tosi paljon kuvia sen aikana mitä se meillä ehti olla. Se viikko meni tosi hyvin. Meillä oli tosiaan siksi viikonlopuksi suunniteltu, että lähetään Hankasalmelle mun kummien (kas kummaa, taas ne Kuopion kummit) luokse, ja vietetään pikkujoulut. Osasin jostakin syystä aavistaa jo ennen viikonloppua, että jotakin tosi pahaa tulisi tapahtumaan sen viikonlopun aikana Pennulle (tämän kissan nimi oli siis Pentu, vaikka se ihan aikuinen olikin.), mutta en sitten kuitenkaan viitsinyt perua sitä reissua omalta osaltani, koska ajattelin että vaan kuvittelen koko asian. Perjantaina sit laitettiin kissalle ruokaa ja vettä tarpeeks, että riittää koko viikonlopun ajaksi, ja hyvästellään Pentu. Se sitten olikin viimeinen kerta kun sen näin. Elävänä. Tultiin sunnuntaina kotia, ja Pentu makasi elottomana maassa.. Voitte vaan arvata millasen itkukohtauksen siinä hetkessä sain. Mua alkaa itkettää jo tätä kertoessa.
Pentu haudattiin 14.11.2016 eli siitä tulee vuos tiistaina seuraavan postauksen aikaan.
En oo varma, että onko se edes normaalia, että kissan kuolemasta voi tulla näin paha olo henkisesti. Sen päivän jälkeen itkin joka päivä, itkin aina salaa, koska en halunnu kenenkään näkevän mua itkemässä. Itken nykyäänkin aina salaa, koska en halua jakaa sitä tunnetta niiden kanssa, ketkä sattuu mun lähellä siinä hetkessä olemaan.
Vaikka kukaan ei tiedä, että milloin Pentu oikeasti kuoli, niin tein päätelmiä siihen aikaan, ja Pennun kuolinpäiväksi on päätetty 11.11.2016
Askel askeleelt, mä kiipeen takas
maailmaan valon tuntumaan,
takasin sun luo.
Kuvan kerralaan,
mä maalaan uusin värein uuden tarinan,
kauniin maiseman.
Ja mä tuun sun luo.
Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa,
vaikeit aikoja haluaisin ne unohtaa,
mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa,
ettei mun pidä koskaan luovuttaa.
Ethän pelkää pimeää?
Siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan...
Yötä vasten vaikka lähdit,
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa,
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.
Nuku vain, jos väsyttää..
Vielä valvon vierellä..
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu
on mulle,
että siellä on kaikki sulle.. ❤️️
Pää painuksissaan mainitsi hän kerran murheistaan
fauni hymähti ei ottanut tosissaan.
"kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?"
vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois..
On paratiisi meillä täällä näin,
vaan ei aina kaikki koe sitä näin.
Sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan..
Vielä viimeisen kerran
mä sua vilkaisen.
Voisin sanoakin jotain,
mutta vaikenen.
Vielä viimeisen kerran
sä mua vilkaisten
jäät odottamaan.
Näenkö mä sua enää koskaan?
--
Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän,
yhtäkkiä se päättyykin jo tähän.
On paikkasi tyhjä ja korvaamaton,
ja kaipuu suuri sanaton.
 |
| Tää oli viimeinen kuva minkä ehdin tästä rakkaasta ottamaan. 😭❤️️ |
kursiivilla olleet tekstit:
1. Nikke Ankara - Värifilmi
2. Diandra - Prinsessalle
3. Mikael Gabriel - Viimeisen kerran ft. Diandra
//
I missed my cat who died a year ago. It was old, but I really loved it. :'(
I missed my cat who died a year ago. It was old, but I really loved it. :'(
Omasta lemmikistä luopuminen on aina tosi raskasta, etenkin jos se lemmikki on ollut osa sun elämää noin kauan aikaa. Kun Misu (meidän nykyinen kissa) tuotiin meille, olin 6-vuotias. Tällä hetkellä oon ite 19 ja Misu 13, joten tuntuisi ihan oudolta ja kauhealta, jos sitä ei äkkiä olisikaan :/
VastaaPoistaSe on. Toivon teidän kissalle vielä monia monia hyviä elinvuosia. ❤️️
PoistaLemmikit voi olla perheen jäseniä, jos niistä tekee sellaisia (joillekkin eivät ole, esim minulle ovat), ja heistä luopuminen voi olla yhtä kamalaa. Vaikka se on typerä klisee, aika helpottaa. Meidän rakas kissa jäi auton alle 6 vuotta sitten (aika tarkalleen), aluksi se oli todella raskasta. Mutta nyt jo helpottaa.
VastaaPoistaToivon, että pystyt näyttämään tunteesi muillekkin. On aivan täysin okei olla surullinen. joskus sitä ei kaikille halua näyttää, mutta kaikkein lähimmilleen. ((Oon itsekkin huono näyttämään tunteitani, en tuomitse tai mitään!))
Toivon, että mullakin alkaisi pian helpottamaan tää. Enhän mä tietenkään koko aikaa sitä sure, mutta aika useasti silti tulee mieleen, ja sen takia tulee paha ja tosi surullinen olo. :( omasta mielestä on myös tavallaan kiva kuulla, etten ole ainoa tän tunteiden näyttämisen kanssa, tsemppiä sullekin! ❤️️
PoistaTsemppiä vaan paljon! Ymmärrän hyvin tuon tunteen, itseltäni muutama vuosi sitten kuoli gerbiili ja surin sitä kyllä paljon vaikka se olikin vaan pikkuinen gerbiili :d Mutta useinhan lemmikeistä tuleekin niitä perheenjäseniä, myös niistä pienimmistä. Ja kyllähän niitä saa surra niin kauan kuin on tarpeen, vaikka jotkut ihmiset eivät sitä ymmärräkään. Mutta niin, voimia vielä!
VastaaPoistaVoi ei, otan osaa, vaikka siitä on jo aikaa. Kiitos. ❤️️
Poista